Decacorde

Decacorde – 10-kielinen kitara

decacordeKlassisen kitaran harvinaisempi muoto, decacorde eli kymmenkielinen kitara on monelle alan ammattilaisellekin vielä jokseenkin tuntematon soitin. Kuitenkin useampi kuin 6 kieltä kitarassa ei ole uusi idea vaan juontaa juurensa erittäin kauas historiaan ja moniin eri kulttuureihin. Vaikutteita on siis monenlaisista eri kielisoittimista. Yksi keskeisistä ovat luuttusoittimet. Vanhimmat 10-kieliset kitarat ovatkin olleet luutun ja kitaran välimuotoa muistuttavia soittimia.

1700-luvun lopulla mm. Pariisin ja Versaillesin hovimuusikot soittivat tällaisilla ”luuttukitaroilla”. Kerrotaan, että yksi erikoisin on ollut Nadermanin rakentama ”bissex” niminen kielisoitin. Monenlaisia kokeiluja on siis tehty siihen aikaan ja syntynyt on mitä merkillisimpiä kielisoittimia. Hovimuusikoista yksi, nimeltään Louis-Gabriel Besson antoi yhdelle tällaiselle kielisoittimelle nimeksi decacorde, joka tarkoittaa kymmentä kieltä. Näissä 10- kielisissä kitaroissa ylimääräiset bassot ovat olleet kuitenkin otelaudan ulkopuolella.

Lähin nykyistä modernia decacordea muistuttava soitin on kuitenkin Rene Lacoten valmistama ja yhdessä Ferdinando Carullin kanssa suunnittelema decacorde 1800-luvun alkupuolella. Ferdinando Carulli soitti itse tällaista kitaraa. Lacote valmisti erinäköisiä decacordeja ja yksi mielenkiintoisimmista oli varmasti Carullin oma, erikoisine virityskoneistoineen. Carulli kirjoitti myöskin tälle soittimelle kitarakoulun:”Méthode complète pour le Décacorde” opus 293. Carullin viritys kitarassa oli C, D, E, F, G, A, d, g, h, e’ Pariisin soitinmuseossa on nähtävissä kaksi Lacoten 1826 ja 1830 valmistamaa decacordea. Ferdinando Carulli yhdessä kitaranrakentaja Lacoten kanssa teki siis tärkeätä kehitystyötä 10-kielisen kitaran parissa.

decacorde2

Paljon myöhemmin 1963 espanjalainen kitarataiteilija Narciso Yepes loi yhdessä kitararakentaja José Ramirezin kanssa modernin mallin tuosta soittimesta; olihan kitara muuttanut muotoaan 1800-luvun alusta1900-luvun loppupuolelleja tarkoitus oli rakentaa sen ajan mukainen 10-kielinen kitara. Kitaran ulkonäkö on modernin kitaran kaltainen lukuunottamatta leveätä otelautaa ja massiivista virityskoneistoa. Toisin kuin Carullin mallissa, nauhat ovat koko kielistön alla. Hän myös käytti aivan omanlaista viritystä kitarassaan: Ges-As-B-C-E-A-d-g-h-e1. Ylimääräisillä kielillä Yepes halusi luoda ns. ”resonanssikieliä” niille äänille jotka tavallisessa 6-kielisessä kitarassa jäävät vaille resonanssia.

Mikä tässä kitarassa sitten viehättää ja tekee siitä niin erityisen? Tämän kitaran vahvuuksia ovat mm. resonanssi, joka voimistaa kitaran sointia mutta myöskin pidentää äänen soimisaikaa. Bassojen lisääntyessä myös äänenväri muuttuu hieman 6-kielistä kitaraa tummemmaksi. Nykyisin kitaralla yleisesti soitettava luuttumusiikki pääsee 10-kielisellä kitaralla, ylimääräisten bassojensa ansiosta oikeuksiinsa, kun myös matala oktaaviala voidaan soittaa alkuperäisessä muodossaan. Kamarimusiikkisoittimena se on enemmän tukea antava kuin 6-kielinen kitara ja sointuihin saa huomattavasti enemmän ilmeikkyyttä. Myös tämän päivän säveltäjiä inspiroi tämä harvinaisempi kitaran muoto, joka luo uusia ulottuvuuksia niin rikkaan sointinsa, harmoniansa kuin uusien tekstuurillisten mahdollisuuksien puolesta.

Viritys 10-kielisen kitaran bassokielissä voi vaihdella aina sen mukaan, mitä musiikkia soittaa. Itse käytän seuraavanlaista viritystä, jota muuntelen tarpeen mukaan: A1, H1, C, D, E, A, d, g, h, e1 Tämän viritystavan olen havainnut erittäin käyttökelpoiseksi ja matalat bassot tuovat aivan omanlaista väriä harmonioihin.

Kuva 1: www.liikanenguitars.com
Kuva 2: Multi-Bass 7-string, 8-string, 10-string and 19th Century Harp Guitars