Dominus Krabbe

Dominus Krabbe monologiooppera

krabbe-kilp2

Dominus Krabbe oli todellinen henkilö 1600-luvulta, pappiparka, joka joi virkansa ja päätyi loiseksi toisten nurkkiin. P. Mustapään kauhuballadissa syyllisyys ajaa hänet alas taivaasta tunnustamaan tekonsa. Krabbe ilmestyy haamuna keskellä kauneinta juhannusta vanhaan pappilaansa, koska on päättänyt tehdä tilinsä selväksi saarnaamalla kirkossaan viimeisen kerran. Johanneksen, Herodeksen, Herodiaan ja Salomen kohtaloihin vedoten hän saa purettua itsetuhoisen ahdistuksensa ja kerrottua sen syyn: ”Joka ainoa oman itsensä on tappanut Salomen tähden”.

krabbe-kilp3

Syyllisyyden kääntöpuoli on syyllistäminen. Tässä sen osa lankeaa puhdasoppiselle kirkolle ja sen edusmiehille. Ihmisiä hallitsevan vallankäytön tunnus on Krabben muotokuva. Sakariston taulussa olevat papin jäiset, tylyt ja kaikkinäkevät silmät luovat huonoa omaatuntoa seurakuntalaisten keskuuteen: Pappilan nuoriherra lymyilee kotiin juhannustansseista isäänsä peläten, piika Amandaa laiskottaa aamulla, renki Eprami palaa yöjalasta kaikkivoipaisessa ruusunpunassa, kirkonvartija Optaatus on taipuvainen taikauskoon ja naukkailemiseen ja pappilan neidit kantavat säätytietoisina ylpeilyn ja koreilun syntejä. Krabben haamun varjossa viattomuudet ovatkin yhtäkkiä synneistä veriruskeimmat. Mutta kun saarnat on saarnattu, seurakuntalaisilta putoavat suomut silmiltä: peljättävä auktoriteetti onkin yhtä raadollinen kuin kuka tahansa meistä. Lunastus ilmenee vapauttavana elämänriemuna: ”Ja kaunis tyttö tanssi ristikongilla Salomen lailla”.

Monologioopperaksi muotoutuneessa teoksessa dramaturgiaa luo etenkin monipuolinen lauluääni. Matalasta barytonista kontratenorin korkeuksiin ulottuva rekisteri muuntuu seitsemäksi eri henkilöksi. Sitä tukee decacorde, kymmenkielinen kitara, saman sukuisin sävel- ja rytmiaihein, soinnein ja kudoksin. Keskipiste on pappi Krabbe. Hänen olomuotonsa on musta ja matala, ja sen herättämän kauhun huutaa ulos korkea falsettiääni. Pienaiheista rakentuvaa ja arkaaisoivaa sävelkieltä maustaa muutama synkäntuttu liturginen aihe, Kyrie -armonhuuto ja Dies Irae -valitus.

Dominus Krabbe on omistettu tilaajille ja kantaesittäjille, kontratenori Teppo Lampelalle ja decacordisti Mari Mäntylälle.

Pekka Jalkanen

 

Löydät isoresoluutioiset kuvat täältä >>


Kynttilöin valaistu Saksalainen kirkko kehysti 24.8. kutkuttelevasti Pekka Jalkasen kolmatta oopperaaDominus Krabbea, jossa syyllisyydentuntoinen pappi Krabbe palaa kummittelemaan kotipappilaansa. P. Mustapään hieman humoristisestakin balladista oli syntynyt barokkinen kummitusjuttu, jossa kontratenoriTeppo Lampelan äänellinen lahjakkuus muodosti vahvaeleisen kerronnan perustan: monologiballadi hyödynsi Lampelan kaikkia rekistereitä bassobaritonin murinasta kuulaan tenorin kautta kontratenorin ilmaviin ja vihloviin sointeihin, jotka kokonaisvaltaisesti kertoivat ja kuvittivat tarinaa. Tällaista laajennettua kontratenoria Jalkanen oli hyödyntänyt myös molemmissa aikaisemmissa oopperoissaan Tirlittan (1986) jaSeitsemän huivia (1990).

Dominus Krabbessa korostui äänen laulullisuus, eikä laajennettujen rekisterin käyttö välittynyt minkäänlaisena akrobatiana. Erillisten blokkien sijaan eri rekisterit muodostivat rikkaan ja ilmaisuvoimaisesti käytetyn sävyjatkumon, jossa Lampela liukui ilmiömäisellä vaivattomuudella, ikään kuin ääni olisi vain seuraillut vastustamattomasti tarinan eri hahmojen tunteita, joskus terävästikin leikaten mutta aina vaalealla selkeydellä. Myös Mari Mäntylän kymmenkielisellä kitaralla eli decacordella punoma eepillinen kudelma virtaili vapautuneena jatkumona, joka piti kuulijoita vallassaan. Salaperäisessä tekstuurivirrassa suomalaiset virsimelodiat ja iberialaiset aksentit lomittuivat eksoottisesti, ja joskus myös kitaristin oma lauluääni rikasti sointimaailmaa.

Mustapään runo antoi monologioopperalle selkeän rakenteen, jonka episodeissa Krabben hyytävän muotokuvan piinaamat harmittomat kansalaiset vuoron perään kohtaavat syyllisyydentunnon riivaaman haamupapin. Kun Krabbe lopulta nousee saarnastuoliin viimeisen kerran ja julistaa kaikkia ihmisiä yhdistävästä rikkinäisyydestä, jännite laukeaa.

Kimmo Kahran onnistunnut ohjaus loi oopperasta pysäytettyjen kerrontatilanteiden sarjan, jossa Lampela asettui erilaisiin asemiin ruumisarkkumaisten puukappaleiden ympärille. Reija Laineen vaikuttavassa puvustuksessa Lampela oli vapautusta etsivä zombie-pappi, joka samalla otti sisälleen kaikki hahmot pappilan neideistä hilpeään renkiin, kuten Lampelan kertova lauluäänikin virtasi vuorotellen erilaisin kertojanäkökulmiin ja näiden tuntoihin.

Auli Särkiö, Rondo


Pekka Jalkasen monologiooppera Dominus Krabbe sai kantaesityksensä Helsingin Saksalaisessa kirkossa. Kynttilävalaistus sekä John Dowlandin ja J.S. Bachin musiikki johdattelivat kuulijat vastaanottamaan P. Mustapään kauhuballadiin perustuvan tummasävyisen teoksen. Vähän alle tunnin kestoinen ooppera toimi erinomaisesti vain kahden esittäjän voimin. Molemmilla heistä on aivan erityinen instrumentti: Teppo Lampelan ääniala ulottuu baritonista kontratenorin kautta falsettiin, Mari Mäntylän decacorde on kymmenkielinen kitara, jota hallitsevat kumeat bassokielet. Teos on sävelletty mittatilaustyönä esittäjilleen.

Tarina 1600-luvulla eläneen juoppopappi Dominus Krabben paluusta kummittelemaan kerrotaan useasta eri näkökulmasta. Teppo Lampelan äänen ja lavapersoonan monipuolisuus on innoittanut Jalkasta kirjoittamaan elävästi varioivaa vokaalilinjaa. Teksti välittyi selkeästi ja tarinankerrontaa oli helppo seurata. Teoksen intensiteetti kasvoi jokaisen kertomuksen kohdalla, kunnes huipennus tapahtui Krabbe-haamun vaikuttavan saarnan aikana. Oopperan perusvire on jäyhän vakava, mutta kirkonvartija Optaatuksen kertomus tuo mukaan kaivatun humoristisen kevennyksen. Kaljuksi ajeltu Lampela oli sopivasti kummituksen näköinen muistuttaen hieman Hugo Simbergin Halla-olentoja tai Edvard Munchin Huudon muumiomaista hahmoa.

Mari Mäntylän decacorde-osuus on kirjoitettu värikkään orkestraalisesti. Decacorde punoo selkeän arkkityyppisistä sävelkuluista ja eleistä intensiivisen juohevaa tekstuuria, jota vasten laululinja piirtyy. Kitaran tavoin decacorde on sikäli ihanteellinen kumppani lauluäänelle, ettei se koskaan peitä laulajan hennoimpiakaan huokauksia. Muutamassa kohdassa Mäntylä pääsi itsekin mukaan laulamaan.

Kimmo Kahran ohjaus sekä Reija Laineen puvut ja lavastus antoivat esitykselle selkeän rituaalinomaiset puitteet. Näyttämötoteutus korosti onnistuneesti Jalkasen oopperan unenomaista ajattomuutta”.

Juha T Koskinen, Amfion


Komea taiteellinen suomalaispanos

P. Mustapään renessanssi saisi olla vahvempikin. Runoilijan omintakeinen tyylittely vakavin aihein ja huumorin maustein ansaitsisi useammin uuden esiintulon. Balladit ja legendat ovat vain yksi siivu Mustapään merkillisestä ja merkittävästä tuotannosta. Kannattaa tutustua!

Dominus Krabbe on kauhuballadi kokoelmasta Laulu vaakalinnusta (1927). Pekka Jalkasen säveltämän teoksen päähenkilö, virkansa juonut pappi Dominus Krabbe eli 1600-luvun Suomessa. Runossa hän palaa maan päälle herättelemään ihmispoloja. Kuuden eri henkilön kertomana papin kuva saa lihaa ja verta,maailma ansaitemaansa, tarpeellista ja suorasukaista oppia.

Jalkanen loihtii intensiivisen, tunteita ja tuntemuksia, tapahtumia ja elämää läheltä peilaavan sävelkudoksen. Teos on luontevasti liikkuva, pientenkin yksityiskohtien varaan luottavaisesti heittäytyvä tarinan ja ihmismielen zoomaus. Säestyssoitin on kuin osa näyttämöä, kaiken yllä liikkuva haltiahenki, niin elimellisesti se siellä elää.

Teppo Lampelan vangitseva roolityö

Kertomuksen kannalta on ihanteellista, että eri äänialojen rajoja ylittäviä laulajia nykyään piisaa. Teppo Lampelalla on mittava, normaalia ulottuvampi ääniala, korkeasta kontatenorista matalahkoon baritoniin. Runon eri jaksoille on kylliksi tulkintasävyjä ja persoonallisuuspiirteitä. Imuisa, vangitseva roolityö.

Mari Mäntylän Decacorde, kymmenkielinen kitara, riittää mainiosti säestyssoittimeksi. Tunnelma lähes koskettaa kuulijaa. Ilmaisun asteikko tulvii vivahteita, intiimiys korostuu, raisuus purkautuu. Teknisiä esteitä ei soittajan tiellä näy.

Kimmo Kahran ohjausta hallitsee tarinaa keskittävä ja terävöittävä, sopivasti pelkistävä ajatus. Kiinteys kannattelee monologioopperaa hyvin. Reija Laineen ylöspanossa niukka, muuntuva materiaali toimii erinomaisesti. Hyvä palvelija kertomukselle. Nina Ukkosen ompelemat puvut herättävät ansaittua ihastusta.

Sävelet kirkkaita kuin lapsen katse

Teppo Lampelan monipuolista ääntä saatiin kuullla myös John Dowlandin ja J.S Bachin vokaaliteoksissa. Lampela on kehittynyt aimo harppauksin, vaaleahko, soljuvan soinnukas ääni on kestävä ja liukuu tasasointisena, sävykirjo on rikas, voimaa riittävästi.

Mari Mäntylä ei kaipaa soittonsa tueksi erikoisefektejä. Soitto kantaa hillittynä, mutta tarvittaessa resonanssin laajuus ja syvyys tarjoavat toisenlaisiakin tehoja. Mäntylä näytti osaamisensa korkeata tasoa säestysten lisäksi Dowlandin ikikestävän Lachrimae Pavanen sävelin. Soittimen aseettomaksi riisuvat yksittäiset sävelet olivat hämmentävän kauniit, kirkkaat kuin lapsen katse.

Matti Saurama, Demari


Dominus Krabbe on kontratenori Teppo Lampelalle ja decacordisti Mari Mäntylälle sävelletty teos, joka sai kantaesityksensä Helsingin juhlaviikoilla elokuussa. Pekka Jalkasen monologiooppera puhuttelee taiteilijoidensa parhailla ominaisuuksilla.

Ooppera kertoo P. Mustapään tekstiin perustuvan tarinan 1600-luvulla eläneestä viinaan menevästä papista, joka palaa kummittelemaan kuolemansa jälkeen.

Välillä huumorillakin kevennetty kerronta huipentuu, kun Dominus Krabben haamu purkaa ahdistuksensa saarnaamalla viimeisen kerran. Samalla musiikki on saavuttanut intensiivisimmän muotonsa.

Teos korostaa Lampelan ehtymätöntä kykyä muunnella ääntään ja presenssiään: tarinan seitsemän hahmoa saivat kukin oman karakterinsä. Tarkan artikulaation ansiosta teksti erottui selkeästi ja esitystä oli helppo seurata. Laulun kvaliteetti pysyi erinomaisena loppuun saakka, vaikka Lampela oli äänessä lähes tunnin.

Mari Mäntylän decacorde loi hahmojen kertomuksille tasaisesti kehittyvän pohjavireen. Taiturimaiseen säestykseen sekoittui vivahteita renessanssi,- barokki- ja kirkkomusiikistakin mutta kokonaisuudessaan sävelkieli oli vahvasti omaleimaista.”

Mattias Mattila, Turun Sanomat


Pekka Jalkasen käsissä Krabben tarinasta on tullut pitkä barokkihenkinen dramaattinen kantaatti, jossa kuuluu aihelmia suomalaisesta kansanmusiikista, keskiajan kirkkomusiikista, flamencomaisesta orientaalisuudesta, latinomusiikista ja myös arkaaisista lähteistä. Teppo Lampela maalailee aavemaisesti laajan äänensä eri rekistereillä ja kiekuu hysteerisellä falsetilla hyytäviä korukiekuroita. Niin villisti heittelehtivää kuin Lampelan laulu usein onkin, sanoista saa hyvin selvää. Mari Mäntylä loi kymmenkielisellä kitaralla, decacordella, mielikuvituksekkaan ja rikassointisen äänimaiseman Krabben kummittelulle. Kitara liikkuu usein taiturillisena ja itsenäisenä kontrapunktina laulusolistin äänelle.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat


Teppo Lampela ja Mari Mäntylä ovat molemmat tulkitsijoina vakuuttavia.

HBL, Wilhelm Kvist