Lehdistö

Arvioita konserteista ja levyistä:

Orfeo Amoroso

Levyllä decacorde esittäytyy maagisena supersoittimena: säveltäjät nautiskelevat sen soinnikkaalla legatolla, muhkeilla arpeggioilla ja valtavalla näppäinäänten sävykirjolla. Mäntylän aistikas, merkityksekkäästi tulkitseva ote tekee levystä hienon kokemuksen.

Auli Särkiö-Pitkänen Rondo Classic


Decacorde – Mari Mäntylä

Suomalainen kitaristi Mari Mäntylä on valinnut debyyttisooloalbumilleen teoksia kaikkiaan vain kolmelta säveltäjältä edustamaan renessanssia, barokkia ja nykymusiikkia. Mäntylän tärkein erityispiirre on, että hän on erikoistunut soittamaan decacordea – 10-kielistä kitaraa, jolla tavoitetaan luutunomainen sointi ja joka sopii ihanteellisesti tällä levyllä olevan ohjelmiston esittämiseen.

Jalkasen sävellys on harvinaislaatuinen; sen kolme osaa tekevät tutkimusmatkan kitaran luonnollisesti resonoivaan yläsävelistöön piirtäen niin tumman alakulon täyttämiä tuokioita kuin äärimmäisen hienostuneita jaksoja lähes epätodelliselta vaikuttavassa sointimaisemassa. Sävellys, joka tässä saa ensilevytyksensä, on Mari Mäntylän tilausteos.

Kahdesta Dowlandin teoksesta kuullaan levyllä erittäin hienot ja vakuuttavat esitykset, mutta Bachin sarjan tulkitsijana Mäntylä pääsee parhaaseen loistoonsa. Mäntylän esitys sarjasta soi tällä levyllä asiantuntijan ottein ja äärimmäisen musikaalisesti. Hän tavoittaa loistavasti kunkin osan erityisluonteen ja suoriutuu hienosti ja vaivattomasti tämän vaativan musiikin teknisistä haasteista. Tässä on esitys, joka kuuluu eturivin tulkintoihin tästä Bachin teoksesta.

Äänityksen taso ja tuotantokokonaisuus ovat erinomaista laatua ja voin kaikinpuolisesti suositella tätä levyä kenen tahansa cd-kokoelmiin.

Steve Marsh, Classical Guitar Magazine


Kymmenkielinen kitara puhuttelee

Barokin aikana siitetty, 1960-luvulla nykymuotonsa saavuttanut kymmenkielinen kitara on monipuolinen ja muhkea soitin: luutun intiimit avut yhdistyvät siinä kitaran avoimempaan soivuuteen.

Soittimensa verrattoman taitajan Mari Mäntylän esittäessä John Dowlandin luuttuteoksia musiikin sulous nousee lämpimästä, lähes urkumaisesta bassosoinnista. J.S. Bachin a-molli-luuttusarja välittyy decacordella nautittavampana kuin kuusikielisellä kitaralla soitettuna. Pekka Jalkasen kitaratuntemus kuuluu hänen sarjassaan Preludi, Fantasia ja Nokturni soittimen ominaisuuksista kirpoavana raikkaana keksintänä ja matalan alueen kauniina heilimöintinä.

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat


Decacorde – Mari Mäntylä

Decacorde on kymmenkielinen kitara, jonka ääniala laajenee erityisesti bassoon päin tavalliseen kitaraan verrattuna. Mari Mäntylä on aiemmin tehnyt bandoneon-decacorde duolevyn Kristina Kuusiston kanssa. Levy oli taidokkaasti soitettu ja eloisa. Uutuuden kantava idea on luoda Pekka Jalkasen sarjasta raamit,joiden lomaan Dowlandin ja Bachin sävellykset lomittuvat. Sama soitin luo sillan vanhoista säveltäjistä Jalkaseen. Samaa musiikin viestikapulaa kaikki kolme kuljettavat. Jalkasen Preludi perustuu murtosoinnuille, jotka välillä antavat tilaa yksiääniselle melodialiikkeelle. Fantasiassa surumielisestä laskevasta melodiaidusta kasvaa ruokaisampi murtosointupyörre, kunnes se vihaisen ryöpyn jälkeen laantuu helähdyksiksi. Nokturnia hallitsee laulullisuus, joka tihenee ja laantuu käyden välillä aggressiiviseksi purkaukseksikin. Mari Mäntylä soittaa puhuttelevasti ja taidokkaasti.

Ilkka Ylönen, Muusikko-lehti


Ilmeikkäästi Kitaralla

Decacorde eli kymmenkielinen klassinen kitara osoittautuu Mari Mäntylän levyllä rikkaaksi ja soinnikkaaksi instrumentiksi. Se sopii erinomaisesti niin John Dowlandin ja J.S Bachin klassisiin luuttuteoksiin kuin Pekka Jalkasen meditatiiviseen nykymusiikkiin. Mari Mäntylän taidokkaassa soitossa on herkkyyttä ja tempperamenttia.

Lauri Kilpiö, Suomen Kuvalehti


Decacorden tumma lumo – Kymmenkielinen kitara yllättää

Kitaristi Mari Mäntylä on erikoistunut decacordeen, kymmenkieliseen kitaraan, jonka tumma, pehmeästi resonoiva sointi ulottuu luutun alarekisteriin. Decacordesta puuttuu luutun haavoittuva elävyys, mutta tilalla on eteeristä sointia ja jatkuvuutta, joihin on helppo mieltyä.

Äärimmäisellä pianissimoilla Mäntylä saa John Dowlandin melankoliaan huimaa syvyyttä, samoin kuin Bachin luuttusarjan Allemandeen ja Sarabandeen; niiden herkkyyteen Mäntylä kätkee lähes pelottavaa voimaa.

Bachin vikkelätkin osat soivat pakottomammin kuin tavallisella kitaralla, ja puolen tunnin järkäleestä muotoutuu lempeä mutta selvästi karakterisoitu kokonaisuus. Myös siistit yksityiskohdat ja korukuviot todistavat Mari Mäntylän huippumuusikoksi.

Pekka Jalkasen Preludi, Fantasia ja Nokturni sopivat Bachin ja Dowlandin ylvääseen seuraan hämmentävän hyvin. Minimalistinen tunnelmointi lainaa sävyjä menneiltä mestareilta mutta ennen kaikkea löytää decacorden olemuksen.

Kare Eskola, Rondo


Mari Mäntylän soitto on kauttaaltaan musikaalista ja teknisesti moitteetonta. Bachin sarjassa hän korostaa tanssillisuuden kustannkuksella hitaitten osien mietiskelevää ja lyyristä luonnetta. Erityisen kantavaksi ja intiimiksi kaareksi hän rakentaa Sarabande – ja Allemande-osat.

Risto Nordell, Yle Radio 1, uudet levyt


Sointi on lavea ja syvä, kauniina resonoiva. Voimaa on tavanomaista enemmän, matalat äänet laajentavat pohjaa. Mari Mäntylä on yksi soittimen harvoista taitajista. Pekka Jalkasen luonnikkaat ja musiikillisesti rikkaat teokset ovat soittimelle ainutlaatuisen sopivat. John Dowlandin hitaat ja kauniit sävelmät sekä J. S. Bachin Sarja luutulle avaavat levylle pitävän perspektiivin. Hieno tuttavuus.

Matti Saurama, Demari


On helppo huomata, mihin kymmenkielisen kitaran eli decacorden ominaisuuteen Mari Mäntylä on ihastunut. Kitaran isosisko soi muhkeasti, ja Mäntylä herkuttelee yläsävelillä taajaan. Bachin kolmannessa Luuttusarjassa äänen ihastelu on jo lähellä tummien sävyjen mystifiointia, mutta juuri soittimen sointi nostaa tulkinnan silti massan yläpuolelle.

Mikko Nortela, Karjalainen


Mäntylä on mitä todennäköisimmin Suomen ainoa kymmenkieliseen kitaraan syvällisesti perehtynyt ja aktiivisesti tällä instrumentilla konsertoiva muusikko. Ainakin Mäntylän kaltaisen taitajan käsissä decacorde soi lämpimästi, luuttuun verrattuna resonanssi on voimakkampi ja tuo näin lisäsävyjä teoksiin. Mäntylän levyllä soi hieno kokonaisuus, jossa erityisesti kuuntelemaan herkistävät Jalkasen vanhoja teoksia kommentoivat sävellykset. Niissä decacorden sointimahdollisuudet tuntuvat pääsevän upeimmin esille.

Eija-Riitta Airo-Karttunen, Kainuun Sanomat


Mari Mäntylä stod för några av konsertens mest helgjutna inslag. Hon spelade ett avsnitt ur John Dowlands Lachrimae Pavan med en välformat gestaltning av Dowlands vemodiga formspråk. Lutvirtuosen Leopold Weiss Passacaille spelade hon med även vid behov med god teknik där den polyfona stämväven så krävde.

Anders Riska, Västra Nyland


Barockmusik på gitarr och decacorde

”När Hannu Annala och Mari Mäntylä kombinerar sina instrument klarar de till och med av en hel engelsk svit av Bach, BWV 808. Musikaliskt charmerande är Domenico Scarlattis och Domenico Cimarosas cembalosonater.

Annala och Mäntylä spelar tekniskt övertygande och de två gitarrerna klingar som ett enda instrument. Gitarrernas små dynamiska nyanser ger framförandet extra charm.”

Folke Forsman/ HBL


Kuudellatoista kielellä

Kitaraduo Hannu Annala ja Mari Mäntylä löytävät omalle levylleen persoonallisen soinnin nimenomaan Mäntylän soittaman instrumentin, decacorden, avulla. Kymmenkielinen kitara laajentaa soittimen rekisteriä bassopäässä ja tuo kahden kitaran yhdistelmän kokonaissoinniltaan hämmästyttävän lähelle cembaloa. Esimerkiksi Englantilainen sarja nro 3 g-molli BWV 808 soi kaikin puolin barokkisena ja sävellyksen kannalta luontevan kuuloisena.

Kitaraduon monipuolisesta venymiskyvystä todistaa tulkinta Antonio Vivaldin Triosonaatista d-molli op.1 nro 8, jota ei äkkipäätään kuultuna ajattelisi sovitukseksi lainkaan. Bachin ja Vivaldin lisäksi duo esittää levyllä samalla luontevuudella myös Adam Falckenhagenin, Domenico Scarlattin ja Domenico Cimarosan musiikkia.

Hannu Hirvelä/ Kaleva


Helmeilevää barokkia kahdella kitaralla

”Avausraidasta lähtien vallitsee levollisena virtaava, suloinen melankolia, joka saavuttaa huippunsa Englantilaisen sarjan Allemandessa ja Sarabandessa. Lähes ylimaalliseksi kaiho tiivistyy Mäntylän soolona soittamassa Scarlattin sonaatissa. Annalan ja Mäntylän pitkä duokokemus kuuluu siinä, kuinka levollisesti musiikki hengittää. Kun tekstuuri on jaettu kahdelle kitaralle, duon ei tarvitse venyä teknisesti äärirajoilleen, ja voimat voi keskittää sointiväreihin ja koskettavaan fraseeraukseen.”

Kare Eskola/Uudet levyt


”Decacordisti Mari Mäntylän edelliset levyt yksinään ja bandoneonisti Kristina Kuusiston kanssa ovat olleet täyttä tavaraa. Uusimman levyn Musica Barocca a Due parina soittaa kitaristi Hannu Annala. Edellisten levyjen musiikillinen elävyys jatkuu tälläkin levyllä, ilmeisesti todellinen muusikko ei voi soittaa mitään epäelävästi. Levy tuottaa musiikillisen ilon lisäksi korvan iloa, sillä decacorde ja kitara soivat herkullisesti yhteen.”

Ilkka Ylönen/Muusikko-lehti


Tämä erittäin viihdyttävä CD on barokkimusiikin antologia sovitettuna kahdelle kitaralle: tutulle kuusikieliselle klassiselle kitaralle ja vähemmän tutulle 10­kieliselle kitaralle, dekakordille, jossa bassopuolta on täydennetty diatonisesti alenevilla lisäkielillä kuten teorbissa.

Alkuraitana on Vivaldin Sonaatti d­molli op. 1 nro 8, joka alkaa mukavasti kulkevalla Preludiolla, jossa Hannu Annalan and Mari Mäntylän hyvä ensembleyhteistyö ja herkkäviritteinen fraseeraus tulevat esille. Dekakordin alimmat kielet laajentavat käytettävissä olevaa äänialaa ja antavat miellyttävää lämpöä kokonaissointiin. Preludiota seuraavat energinen Corrente, karun ohueksi kudottu Grave sekä iloisesti vilistävä Giga, jossa vallitsee keveys ja kosketuksen hienostuneisuus.

Vastapainoa tarjoaa myöhäisbarokin galanttiin tyyliin sävelletty luutisti Adam Falckenhagenin Duetto G­duuri. Teosesittelyssä dueton Largo aloitusosaa luonnehditaan sanalla ”aurinkoinen”, ja eittämättä se sisältää miellyttävää vuoropuhelua kahden kitaran välillä. Kolmas osa, tempo giusto, on luonteeltaan klassisempi ja kerrassaan viehättävä.

Tämän jälkeen seuraa sovitus J.S. Bachin Englantilaisesta sarjasta nro 3 G-duuri (BWV 808). Ensimmäinen osa, Preludi, on täynnä jännitystä ja vaihtuvia värejä, ja se toimii vastakohtana lempeälle ja kiireettömälle Allemandelle. Kaksi kitaraa loihtii ilmoille antoisan dramaattisen Sarabanden, jossa alun perussävel jää soimaan dekakordin matalalla kielellä. Tämä matala G on jälleen käytössä Gavotte II:n musettessa, ja viimeisen osan Gigue tarjoaa saa sarjalle riehakkaan päätöksen. Kahden soittimen käyttö antaa vapauden toteuttaa fraseerauksessa yksilöllisiä melodisia linjoja. Levy päättyy Cimarosan eloisan g­mollisonaatin transkriptioon, jonka kolme vastaan kaksi -rytmit toimivat tarkasti.

Stewart McCoy / Early Music Review


Decacorden ja bandoneonin liitto

Speira – levylleen Duo Dryades on koonnut yksinomaan tälle yhtyeelle sävellettyä musiikkia. Levyn säveltäjänimet ovat Sid Hille, Vincent Bouchot, Iiris Kosonen, Pekka Jalkanen ja Harri Wessman. Kaikki säveltäjät ovat sisäistäneet oivallisella tavalla näiden kahden soittimen kiehtovan sointimaailman ja tuloksena on musiikillisesti vaihteleva ja kiinnostava levy. Varsinkin kun Duo Dryades vaikuttaa olevan musiikillisesti samoilla aaltopituuksilla. Soitto on selkeästi jäsenneltyä ja tulkinnat rohkeita niin nyanssien kuin tempojenkin suhteen.

Risto Nordell, Yle 1, -9/2010


Bandoneon-decacorde -duo on tuiki harvinainen, ellei peräti ainutlaatuinen. Kristina Kuusiston ja Mari Mäntylän taitavissa käsissä se osoittautuu toimivaksi.

Argentiinalaisesta tangosta tutuksi tullut harmonikka ja 10-kielinen kitara kohtaavat hedelmällisessä vaikutteiden risteyksessä: syrjäkujien melankoliaa, moderneja sointitehoja, klassista tekniikkaa, tulisia aksentteja, menoisaa rytmiä ja jazzmaista letkeyttä.

Täyteläisimpänä esiin kohoaa nimikappale, Pekka Jalkasen Speira, kun taas Vincent Bouchot’n Sonatina palimpsestica vetoaa hauraalla värähtelyllään. Sid Hillen Promenades soi pingottamattoman yksinkertaisesti. Harri Wessmanin Finlandia kartoittaa kotomaata haikean rakastavasti pilke silmäkulmassa.

Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat, -9/2010


Duo Dryadesin vakuuttava esikoislevy kurkottaa lähelle ECM New Series -estetiikkaa. Kristina Kuusiston henkevä bandoneon ja Mari Mäntylän syvä, sointuisa decacorde eli kymmenkielinen kitara luovat yhtenäisen soinnin, joka ammentaa tango nuevosta, taidemusiikista ja jazzista. Tunnelmaa tukee varta vasten tilattu, onnistunut ohjelmisto, joten levystä punoutuu näkemyksellinen, herkkä mutta helposti lähestyttävä kokonaisuus.

Kuusiston ja Mäntylän pitkä yhteistyö ja sielunsisaruus kuuluvat Bouchot’n sonatiinissa, jonka häivähdyksenomaiset näyt syntyvät pakottomasti. Iiris Kososen Mariatyyri on painokkaampaa tavaraa mutta pysyy keveän ja rytmisesti tarkan soiton ansiosta levollisena. Vilpitön ja teknisesti kristallinkirkas soitto saavat myös Sid Hillen myöhäisimpressionismin ja Pekka Jalkasen pseudoitämaisen fiilistelyn vakuuttamaan. Levyn leppoisinta antia on Harri Wessmanin neliosainen sarja Finlandia jonka viihteellinen latinalaisamerikkalaisuus saattaa otsikon hyväntahtoisen ironiseen valoon.

Kare Eskola, Rondo 8/2010


Dominus Krabbe on kontratenori Teppo Lampelalle ja decacordisti Mari Mäntylälle sävelletty teos, joka sai kantaesityksensä Helsingin juhlaviikoilla elokuussa. Pekka Jalkasen monologiooppera puhuttelee taiteilijoidensa parhailla ominaisuuksilla.

Ooppera kertoo P. Mustapään tekstiin perustuvan tarinan 1600-luvulla eläneestä viinaan menevästä papista, joka palaa kummittelemaan kuolemansa jälkeen.

Välillä huumorillakin kevennetty kerronta huipentuu, kun Dominus Krabben haamu purkaa ahdistuksensa saarnaamalla viimeisen kerran. Samalla musiikki on saavuttanut intensiivisimmän muotonsa.

Teos korostaa Lampelan ehtymätöntä kykyä muunnella ääntään ja presenssiään: tarinan seitsemän hahmoa saivat kukin oman karakterinsä. Tarkan artikulaation ansiosta teksti erottui selkeästi ja esitystä oli helppo seurata. Laulun kvaliteetti pysyi erinomaisena loppuun saakka, vaikka Lampela oli äänessä lähes tunnin.

Mari Mäntylän decacorde loi hahmojen kertomuksille tasaisesti kehittyvän pohjavireen. Taiturimaiseen säestykseen sekoittui vivahteita renessanssi,- barokki- ja kirkkomusiikistakin mutta kokonaisuudessaan sävelkieli oli vahvasti omaleimaista.

Mattias Mattila, Turun Sanomat


Komea taiteellinen suomalaispanos

Dominus Krabbe on kauhuballadi kokoelmasta Laulu vaakalinnusta (1927). Pekka Jalkasen säveltämän teoksen päähenkilö, virkansa juonut pappi Dominus Krabbe eli 1600-luvun Suomessa. Runossa hän palaa maan päälle herättelemään ihmispoloja. Kuuden eri henkilön kertomana papin kuva saa lihaa ja verta,maailma ansaitemaansa, tarpeellista ja suorasukaista oppia.

Jalkanen loihtii intensiivisen, tunteita ja tuntemuksia, tapahtumia ja elämää läheltä peilaavan sävelkudoksen. Teos on luontevasti liikkuva, pientenkin yksityiskohtien varaan luottavaisesti heittäytyvä tarinan ja ihmismielen zoomaus. Säestyssoitin on kuin osa näyttämöä, kaiken yllä liikkuva haltiahenki, niin elimellisesti se siellä elää.

Kertomuksen kannalta on ihanteellista, että eri äänialojen rajoja ylittäviä laulajia nykyään piisaa. Teppo Lampelalla on mittava, normaalia ulottuvampi ääniala, korkeasta kontatenorista matalahkoon baritoniin. Runon eri jaksoille on kylliksi tulkintasävyjä ja persoonallisuuspiirteitä. Imuisa, vangitseva roolityö.

Mari Mäntylän Decacorde, kymmenkielinen kitara, riittää mainiosti säestyssoittimeksi. Tunnelma lähes koskettaa kuulijaa. Ilmaisun asteikko tulvii vivahteita, intiimiys korostuu, raisuus purkautuu. Teknisiä esteitä ei soittajan tiellä näy.

Kimmo Kahran ohjausta hallitsee tarinaa keskittävä ja terävöittävä, sopivasti pelkistävä ajatus. Kiinteys kannattelee monologioopperaa hyvin. Reija Laineen ylöspanossa niukka, muuntuva materiaali toimii erinomaisesti. Hyvä palvelija kertomukselle. Nina Ukkosen ompelemat puvut herättävät ansaittua ihastusta.

Teppo Lampelan monipuolista ääntä saatiin kuullla myös John Dowlandin ja J.S Bachin vokaaliteoksissa. Lampela on kehittynyt aimo harppauksin, vaaleahko, soljuvan soinnukas ääni on kestävä ja liukuu tasasointisena, sävykirjo on rikas, voimaa riittävästi.

Mari Mäntylä ei kaipaa soittonsa tueksi erikoisefektejä. Soitto kantaa hillittynä, mutta tarvittaessa resonanssin laajuus ja syvyys tarjoavat toisenlaisiakin tehoja. Mäntylä näytti osaamisensa korkeata tasoa säestysten lisäksi Dowlandin ikikestävän Lachrimae Pavanen sävelin. Soittimen aseettomaksi riisuvat yksittäiset sävelet olivat hämmentävän kauniit, kirkkaat kuin lapsen katse.

Matti Saurama, Demari


Kynttilöin valaistu Saksalainen kirkko kehysti kutkuttelevasti Pekka Jalkasen kolmatta oopperaa Dominus Krabbea, jossa syyllisyydentuntoinen pappi Krabbe palaa kummittelemaan kotipappilaansa. P. Mustapään hieman humoristisestakin balladista oli syntynyt barokkinen kummitusjuttu, jossa kontratenori Teppo Lampelan äänellinen lahjakkuus muodosti vahvaeleisen kerronnan perustan: monologiballadi hyödynsi Lampelan kaikkia rekistereitä bassobaritonin murinasta kuulaan tenorin kautta kontratenorin ilmaviin ja vihloviin sointeihin, jotka kokonaisvaltaisesti kertoivat ja kuvittivat tarinaa. Tällaista laajennettua kontratenoria Jalkanen oli hyödyntänyt myös molemmissa aikaisemmissa oopperoissaan Tirlittan (1986) ja Seitsemän huivia (1990).

Dominus Krabbessa korostui äänen laulullisuus, eikä laajennettujen rekisterin käyttö välittynyt minkäänlaisena akrobatiana. Erillisten blokkien sijaan eri rekisterit muodostivat rikkaan ja ilmaisuvoimaisesti käytetyn sävyjatkumon, jossa Lampela liukui ilmiömäisellä vaivattomuudella, ikään kuin ääni olisi vain seuraillut vastustamattomasti tarinan eri hahmojen tunteita, joskus terävästikin leikaten mutta aina vaalealla selkeydellä. Myös Mari Mäntylän kymmenkielisellä kitaralla eli decacordella punoma eepillinen kudelma virtaili vapautuneena jatkumona, joka piti kuulijoita vallassaan. Salaperäisessä tekstuurivirrassa suomalaiset virsimelodiat ja iberialaiset aksentit lomittuivat eksoottisesti, ja joskus myös kitaristin oma lauluääni rikasti sointimaailmaa.

Mustapään runo antoi monologioopperalle selkeän rakenteen, jonka episodeissa Krabben hyytävän muotokuvan piinaamat harmittomat kansalaiset vuoron perään kohtaavat syyllisyydentunnon riivaaman haamupapin. Kun Krabbe lopulta nousee saarnastuoliin viimeisen kerran ja julistaa kaikkia ihmisiä yhdistävästä rikkinäisyydestä, jännite laukeaa.

Kimmo Kahran onnistunnut ohjaus loi oopperasta pysäytettyjen kerrontatilanteiden sarjan, jossa Lampela aettui erilaisiin asemiin ruumisarkkumaisten puukappaleiden ympärille. Reija Laineen vaikuttavassa puvustuksessa Lampela oli vapautusta etsivä zombie-pappi, joka samalla otti sisälleen kaikki hahmot pappilan neideistä hilpeään renkiin, kuten Lampelan kertova lauluäänikin virtasi vuorotellen erilaisin kertojanäkökulmiin ja näiden tuntoihin.

Auli Särkiö, Rondo


Harvinainen duo viettelee hyvillä esityksillä. Duon esitykset ovat erinomaisia ja molemmat muusikot saavat vaativista soittimistaan hienoja sävyjä irti. Ilahduttavaa on duon läheinen yhteistyö nykysäveltäjien kanssa, jonka seurauksena tälle harvinaiselle kokoonpanolle on saatu uutta soitettavaa.
– Janne Koskinen YLE 1

Kyse on musiikista, joiden kaari ulottuu kauas arki-ilmaisun yläpuolelle. Se on uutta ja ilahduttavaa ”third streamia”; musiikkia, joka kykenee sulattamaan toisiinsa populaari- ja kansanmusiikin sekä taidemusiikin. Kaikista parasta levyllä on se, miten teokset on pantu soimaan.
-Friiti

Harvinaiselle kokoonpanolle tehty äänitys on persoonnallinen ja hienostunut. Kamarimusisointi on luontevaa, tarkkaa ja herkästi reagoivaa. Mäntylän kosketus ja ääni on täyteläinen, tekninen tarkkuus moitteeton. Se pistää kuulijan kananlihalle jo ensimmäisellä Piazzollan bassokululla. Kuusiston bandonéonin loppumattomat ja aina tarkoituksenmukaiset sävyt eivät hetkeksikään päästä kuulijaa otteestaan. Sillä on se hyvän levyn merkki: se paranee joka kuuntelukerralla.
-Juan Antonio Muro, Kitaristi

Siinä on argentiinalaisen tango nuevon intohimoa, bretagnelaisen kansanmusiikin hilpeyttä ja supisuomalaista surumielisyyttä – Vaikutus on järisyttävä
-Pirkko Vekkeli, Gloria

Bandonéon Decacorde Duo Kristina Kuusiston ja Mari Mäntylän konsertti ei jättänyt kylmäksi. -Pirjo Kuorikoski-Lindberg, Ilkka

Luultavasti tämä latinalaisen tangomaan tulisuuden ja Skandinaavian maan, Kristina Kuusiston ja Mari Mäntylän kotimaan jäätävyyden välinen sekoitus oli salaisuuden avain, jolla musiikki-ilta hankki kaikki nämä aplodit yhdelle Al-Bustanin festivaalien illoista.
-Rabih Chami Al-Balad

Kuusiston ja Mäntylän upeassa illassa musiikillinen informaatio ja fiilis kolahtivat totaalisesti. Ilta oli raikas, puhdistava, taiteilijat loistavia, ohjelmavalinta maukas ja yleisö piti kuulemastaan. Lyhyesti sanoen, ilta oli sielujen voitelua vailla raja-aitoja.
-Vesa Liukko, Pyhäjokiseutu

Konsertin aloittanut Kristina Kuusisto ja Mari Mäntylän Bandoneon Decacorde Duo oli hieno yllätys. Bandoneonissa oli sävykästä latausta ja Mäntylän kymmenkielisessä decacorde-kitarassa jäntevää iskua. Duon maisema eteni Etelä-Amerikasta pohjolan polskamaille.
-Jukka Hauru, Helsingin Sanomat